Stereo Love -kirjastani kirjailija Pasi Jääskeläisen arvostelu

Tämä kannattaa lukea loppuun asti! :) 

Hyvä Eveliina 

Arvostelupalveluun lähettämäsi romaanikäsikirjoitus Stereo Love 

kuuluu lähinnä nuortenkirjallisuuden genreen, ja siinä seurataan limittäin kahden

toisiinsa ihastuneen nuoren, Emman ja Ralfin, kokemusmaailmaa.

Tarina piirtyy aluksi esiin vallan realistisena ynnä elämänmakuisena, ja nuorten 

maailma sekä heidän k o k e m u s m a a i l m a n s a tulee ilmi hyvin todellisena ––

oli kyse sitten heidän reaktioistaan, heidän kokemistaan tunteista, heidän todistamastaan

todellisuudesta ja niin edelleen. Mutta: pikku hiljaa, tarinan edetessä, mukaan tulee

myös jopa farssin piirteitä, ja henkilöhahmoista paljastuu likimain karikatyyrisiä puolia

–– etenkin Ralfista, jonka saamattomuus sekä teoissaan että reaktioissaan on suorastaan

tragikoomista luettavaa!

Samalla tunnelma muuttuu hienokseltaan alun kepeydestä kohti jonkinlaista ki-

peyttä, ja etenkin Emman kokemukset alati valvottuna, vakoiltuna ynnä erilaisten vies-

tien vastaanottajana ja kohteena tuovat tarinaan mukanaan myös omat vainoharhaiset

sävynsä. _{Aina vain uudestaan –– ja uudestaan ja uudestaan –– autoista kantautuva mu-}

siikki, facebookin vihjemäiset päivitykset, kaikkialla notkuvat poikajoukot, yläkerroissa

asustavat tuttavat ynnä muut sen sellaiset asiat vaikuttavat pitkälti siihen, että lukija al-

kaa jo alusta saakka eläytyä n i m e n o m a a n Emman kokemuksiin ja kohdistaa

* 1 *

empatiansa häneen päin. Ralfia kohtaan taas alkaa nousta tämän pöyristyttävän

saamattomuuden tähden (jota mikään määrä ujoutta ei selitä) silkka ärtymys, eli siinä

mielessä tekisi mieleni sanoa, että k a k s i k a n a v a i s e s t a kerronnasta huolimatta 

nimenomaan Emma piirtyy v a r s i n a i s e n a päähenkilönä, protagonistina esiin,

kun Ralf on Emmalle alisteinen hahmo, jopa eräänlainen vastustaja, vastavoima, vasta-

puoli –– eli antagonisti, v i h o l l i n e n !

Joka tapauksessa, tämän asetelman myötä tarina alkaa pikku hiljaa muuttua

myös jonkinlaiseksi tragikomediaksi, ja niinpä loppua kohti mennessä silkat traagiset,

menettämiseen ja hiipumiseen keskittyvät sävyt alkavat nostaa koko ajan enemmän päätään esiin._{Tarinallinen kepeys ei toki tyystin katoa, ja nuo painajaismaisiksikin yltyvät piirteet}

eivät ota koskaan –– ainakaan täysin –– valtaa. Mutta yhtä: kaikki lukija t u l e e huo-

maamaan viimeistään j o s s a k i n vaiheessa, lähellä loppua, ettei kyse suinkaan ole

naturalistisesta, todellista elämää s e l l a i s e n a an kuvaavasta kerronnasta, vaan että

teos on kuin vaivihkaa muuttunut eräänlaiseksi moraliteetiksi sen suhteen, miten lem-

menasioissa voi käydä, mikäli rohkeus puuttuu. Ja lopulta teos kuitenkin päättyy varsin

onnelliseen –– tai ainakin toiveikkaaseen –– nuottiin, ja jälkisanat vielä erikseen tähdentävät, että mikä onkaan teoksen v a r s i n a i n e n opetus.

Kaiken kaikkiaan teos on hyvin helppoa ja mukaansatempaavaakin luettavaa.

Kertomuksen k a k s i k a n a v a i n e n , stereomainen, rakenne koostuu siis yleensä alle

sivun mittaisista osuuksista, jotka siis luotaavat vuorotellen pääasiassa Emman ja Ralfin

kokemusmaailmaa, ja tämä lähestymistapa tekee lukukokemuksesta hyvin juohevan, jos-

kin samaan aikaan teos etenee tämän katkelmallisuuden tähden myös hivenen hakkaa-

valla tavalla. Myöhemmin tätä kaksikanavaisuutta rikotaan hienokseltaan, kun myös

muutama muutama muu henkilö pääsee ääneen, mikä on silkan variaation –– ynnä

myös informaation –– kannalta hyvä ratkaisu. Samaan aikaan on hyvä, etteivät nuo

muut henkilöt pääse ääneen kuitenkaan liian varhain.

* * * * * * * * * * * * * Tahdon myöntää, että omassa lukukokemuksessani aloin jo hyvin varhaisessa vaiheessa

pohtia, että palveleeko kerronnan limittäisyys teosta parhaimmalla mahdollisella tavalla.

* 2 *

On toki totta, että mikäli teoksen varsinaisena viestinä ynnä opettavaisena funktiona on 

juuri se asia, mikä sitten myös loppusanoissa selitetään, muuta ratkaisua ei ole: molem-

pien, sekä Emman että Ralfin kokemuksia, reaktioita ja tuntemuksia tulee siis luodata itse tekstissä ja tehdä se juuri n ä i n vuorotellen.

Tästä huolimatta aloin leikkiä ajatuksella, että minkälainen tästä teoksesta tulisi

siinä tapauksessa, että Ralfin osuudet pyyhittäisiin t y y s t i n pois ja jäljelle jäisivät

vain ne tekstiosuudet, joissa fokusoijana toimii Emma. Nähdäkseni moinen mahdollisuus voisi olla hyvin kiinnostava, ja tuolloin se silkka paranoia ja vainotuksi, stalkatuksi

tulemisen kokemus ihan konkreettisessakin mielessä nousisi entisestään pintaan ja tekisi lopputuloksesta h y v i n jännitteellisen l i k i m a i n –– lähes trilleristisessä mielessä. Samalla hyvin kutkuttavaa olisi s e , että lukijan kannalta ei olisi lainkaan selvää, 1)

että onko kyse täysin todellisista tapahtumista vai 2) silkoista harhoista ja että kuvattaisiinko tällöin tarinassa sitä, mitä vaino aiheuttaa, kuinka se sairastuttaa sen kohteeksi  

joutuvan ja niin edelleen. Moinen ratkaisu siis palvelisi monitulkintaisuutta, joka taiteen

ollessa kyseessä on luonnollisesti yleensä aina hyvä asia.

Yhtä kaikki: ymmärrän, että tämä luonnehtimani m a h d o l l i n e n teos olisi

jotakin aivan muuta kuin tämä nyt käsillä oleva, ja silloin pyyhkiytyisi paljossa pois myös

tämä kaksikaistaisuus, limittäisyys, stereomaisuus.

Mutta silti: mikäli Ralfin osuudet siis pyyhittäisiin tyystin pois ja hän esiintyisi

vain Emman havaintojen kautta, käsittelisi tarina silti samaa teemaa: sitä, että rohkeus

kannattaa –– ja jopa vielä järisyttävämmin: kun vainoharhainen tunnelma pääsisi

kunnol-la kehkeytymään, osoittaisi se juuri myös sen, että moista p a h a a voi seura-

* 3 *

ta, kun j o k u (Ralf!) ei ota vastuuta tekemisistään –– tai pikemmin j ä t t ä ä teke-

mättä. Etuna olisi tällöin myös se, että lukija pääsisi vielä paremmin eläytymään Emman kokemuksiin: siihen, miltä ihmisestä moisessa epätietoisessa tilanteessa tuntuu, kun

hän ei siis tiedä kaikkea ja vain joutuu epäilemään. Ja lisäksi myös loppuratkaisu voisi silti

olla täysin sama: Ralfin viesti voisi siis tulla Emmalle aivan samalla tavalla, ja lukija taju-

aisi, että tämä toden totta on vain ollut niin sietämättömän ujo.

* * * * * * * * * * * * * Teoksen kieli on mutkatonta ja aitoa. Sen saralla ei olisi sen kummempaa tarvetta

muokkaamiselle. Korkeintaan joissakin kohdissa jokin asia täsmennetään tyyliin ”heti

ensiajatuksena mielessäni” tai ”ajattelen mielessäni”, joista kohdista sanan ”mielessäni”

olisi voinut poistaa, sillä missäpä muualla ajatus voisi olla kuin mielessä? Loppujen nuo 

kyseiset yksityiskohdat ovat lisäksi aika vähäisiä, eli ne eivät raskauta kieltä ainakaan

kovin paljoa. Kieli siis toimii ihan passelilla tavalla.

Teoksen nimi on oikeasti erittäin kiinnostava, ja sen isoin avu on juurikin tuo

monimerkityksisyys: stereo tarkoittaa kaksikanavaisuutta, tässä tapauksessa kahden osa-

puolen kokemuksia, mutta samaan aikaan se kuvaa Ralfin kavereiden harrastamaa ”ste-

reohäirintää”, jumputtavan musiikin hyödyntämistä viestimenä. Samalla kyseisessä ni-

messä on jotakin viehättävän kepeää, nuorekastakin. Tuopa se myös ainakin etäisesti

mieleen Nylon Beat -yhtyeen varhaisen hittikappaleen ”Teflon love”.

Kysyt saatteessa takakansitekstistä, ja siitä voin sanoa, että kaikessa lyhyydessään

* 4 *

se toimii vallan hyvin. Jumalan mainitseminen saattaa tosin hieman rajata potentiaalisia

lukijoita pelkästään h e i h i n , joilla on jonkinlainen hengellinen vakaumus. Emma-

han toki kuvataan uskovaisena, mutta nähdäkseni kyseinen teema ei niinkään hallitse

kerrontaa saati Emman ratkaisuja, ja siksi maininnan Jumalasta voisi ehkä ainakin taka-

kansitekstistä poistaa, sillä teos ei mielestäni millään tasolla lukeudu varsinaisen hengelli-

sen nuorisokirjallisuuden genreen.

Pähkinänkuoressa tahdon tiivistää, että teos on sinällään vallan mukavaa ja

kutkuttavalla tavalla m y ö s kiusaavaa luettavaa. Sitä silkkaa toisteisuutta, kun Emma

ja Ralf eivät vain m e i n a a kohdata, on siis hauskan kiusaavalla tavalla miellyttävä

lukea –– vaikka siinä samalla toki on myös jotakin tuskastuttavaa. Lisäksi itse lukijana

aloin jo melko varhain kokea, että Emman olisi syytä päästä jo asiasta yli ja lempata

moinen Ralf, sillä jos poika kerran on noin saamaton, niin kuinkahan tämä kykenee

sitten parisuhteessakaan tekemään mitään ratkaisuja?

Joka tapauksessa, tämä nyt käsillä oleva romaani on omassa sarjassaa mielenkiin-

toinen tapaus, vaikka joitakin kerrontaratkaisuja voi myös kritisoida, ovat ne myös ihan

perusteltuja. Kiitän siis sinua kiinnostavasta lukukokemuksesta ja toivotan niin intoa

kuin iloa jatkaa samalla mallilla, eli kirjoittaa lisää!

P a s i R a k a s J ä ä s k e l ä i n e n

* 5 *

Tästä arvostelusta on poistettu joitain kohtia, jottei se paljasta liikaa kirjan sisältöä.