"Voiko kristitty olla sotilas?"

Kirja: Voiko kristitty olla sotilas? Tekijä: Olav Valen-Sendstad





Tässä kirjassa perusteellisesti käsitelty kuinka kaikki asiat mm. vuorisaarna, esivallan totteleminen ja sosiaalietiikka liittyvät siihen, että onko asevelvollisuus Jumalan mukaan oikein. Suosittelen lukemaan koko kirjan! Mutta tähän olen referoinut kirjasta muutamia pääkohtia kirjan joka kappaleesta. Suosittelen lukemaan ainakin luvun 1,2,3, 8, 9 ja 10.


Sain kerran viestin, jossa oltiin kiinnostuneita mm. siitä, että onko pasifistininen ajattelutapa Jumalan tahdon mukainen, että tuleeko meidän kääntää toinen poski sodissa, onko Jumala mukana sodissa?. Luvussa  1 ja 2 käsitellään pasifismia ja myös luvussa 10. Luvussa 8 puhutaan toisen posken kääntämisestä. Luvussa 9 käsitellään sitä, onko Jumala mukana sodissa. Koko kirja kannattaisi lukea, tai sitten edes nämä tekemäni lyhennelmät kaikista kirjan luvuista.


Sisällys

1. Pasifistin välien selvittely itsensä ja pasifismin kanssa
2. Pasifistin kaksitahoinen ongelma
3. Älä ole hengellisempi kuin Raamattu
4. Entä sitten vuorisaarna?
5. Esivalta ja yksilö
6. Jumalan sosiaalieettinen peruslaki, hyvä ja huono esivalta
7. Jumalan yksilöeettinen peruslaki: rakkaus
8. Yhteisön moraalin ja yksilön moraalin keskinäinen suhde
9. Poliittinen esivalta ja sota
10. Yksilö ja sota – voiko kristitty olla sotilas?
11. Pelkuruus ja urhollisuus



1. Pasifistin välienselvittely itsensä ja pasifismin kanssa

s. 16 …”Tässä koetuksessa kuoli minussa ollut pasifisti ja aseistakieltäytyjä. Sen jälkeenkään hänessä ei ole ollut elämää. Tämä tapahtui tietyssä historiallisessa hetkessä huhtikuun 9. päivänä 1940.”

2. Pasifistin kaksitahoinen ongelma

s. 22… ”Aseistakieltäytyvä pasifismi on siis täysin kestämätöntä ajatellessamme maailmaa sellaisena kuin se on. Tässä maailmassamme ero tällaisen pasifismin ja petoksen välillä käy sodassa mikroskooppisen pieneksi. Jos joku kuitenkin kristittynä saattoi vedota Raamattuun aseistakieltäytyvää pasifismia puolustaakseen, hän sai kärsiä sotatilanteessa siitä nöyryyttävästä häpeästä, että hän näytti kavaltajalta. Jumalaa ja hänen sanaansa on toteltava enemmän kuin ihmisiä. Jumalan sanaan ei kuitenkaan voi vedota aseistakieltäytyvän pasifismin puolustukseksi.” …”Osoitan sen nyt Jumalan omasta sanasta.”

3. Älä ole ”hengellisempi” kuin Raamattu!
…”Vanhasta testamentista Jeesus sanoo, ettei se voi raueta tyhjiin (ks. Joh 10:35). Paavali sanoo siitä, että se on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta (ks. 2.Tim. 3:15-16) ja on kirjoitettu meille opiksi (ks. Room. 15:4). Siksi tämän Jumalan sanan osan halveksiminen on pakanallista eikä suinkaan kristillistä hengellisyyttä.

Näissä esikuvallisissa opetuksissa on joukko historiallisia tosiasioita, joita ei voida turhentaa sen paremmin ”käytännössä” kuin ”teoriassa” eli siinä, mitä ne ovat tai mitä ne merkitsevät. Näihin tosiasioihin kuuluu, että monet valitut miehet, joille oli uskottu suuri tehtävä Jumalan valtakunnassa, eivät ainoastaan itse suorittaneet asepalvelusta, vaan ovat olleet vieläpä merkittäviä sotajoukkojen johtajia (kenraaleja). Tällä pitäisi olla varsin paljon sanottavaa kristitylle!”…

4. Entä sitten vuorisaarna?

s. 35…”Tässä ei kuitenkaan ole jälkeäkään ristiriidasta, jos lähdemme siitä, mistä Raamattu lähtee: että yksilö ja esivalta, yksittäinen henkilö ja yhteiskunnallinen valta, yksilöetiikka ja sosiaalietikka ovat kaksi eri asiaa.” …Jos menetellään pasifistisen ja humanistisen ajattelun mukaisesti niin, että kohotamme suuret rakkauden käskyt esivallan toimintojen peruslaiksi, siitä hyötyvät vain roistot ja rikolliset, ja yhteiskunta sortuu anarkiaan synnin raa’an vallan tähden. Ja päinvastoin:”…

s. 36…”Vaikka Jeesus tuomittiin viattomana kuolemaan ja hän yksinkertaisin sanoin osoitti olevansa syytön, hän ei silloinkaan kiistänyt esivallan yleistä oikeutta kuolemanrangaistuksen käyttämiseen.”… Sen sijaan Hän toimi niin, että omakohtaisesti kärsi vääryyden pitkämielisesti eli täysin vuorisaarnan mukaisesti.

”Yhteisön moraalin ja yksilön moraalin laadullinen erilaisuus käy ilmi juuri siinä, että koko Raamattu tunnustaa esivallan oikeuden kuolemanrangaistuksen käyttämiseen (ks. esimerkiksi 1.Moos.9:6; Room.13:4), vaikkei Raamattu vähimmässäkään määrin horjuta sitä kieltoa, ettei yksilö saa tappaa lähimmäistään. Tämä seikka on tietenkin merkityksellisintä kysyttäessä onko aseistakieltäytyvä pasifismi lainkaan perusteltavissa Raamatulla.”

s. 37 ”Ennen kuin kuitenkaan voimme päästä tässä asiassa mihinkään perusteltuun loppupäätelmään, meidän täytyy erikseen käsitellä esivallan ja yksilön välistä suhdetta kaikkein merkittävimmiltä kohdiltaan.”

5. Esivalta ja yksilö

s. 40 Valtiomuodot ovat aina historian vaiheissa vaihdelleet ja tulevat jatkuvastikin vaihtelemaan. Yksi asia ei kuitenkaan ole koskaan vaihdellut tunnetun historian kuluessa, nimittäin se, että aina on ollut esivalta jossakin muodossa, aina on ollut yhteiskunnassa vallan ja oikeuden järjestys. Jumalan sana tarkoittaa tätä pysyvää tosiasiaa eikä suinkaan vaihtelevia eri valtiomuotoja sanoessaan: ”Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa” (Room. 13:1). Toisin sanoen Jumala itse on luovalla, ylläpitävällä ja ohjaavalla vallallaan maailmassa ja ihmiselämässä asettanut yhteiskuntiin tämän järjestyksen, että esivalta täytyy olla.  Juuri tämä järjestys, se periaate, että yhteiskunnassa täytyy olla esivalta, on jumalallinen. Mutta ne muodot, joita yhteiskunnalla ja esivallalla eri aikoina historian kuluessa on, ovat inhimillisiä ja historiallisia.
Lue myös s. 41-43

6. Jumalan sosiaalieettinen peruslaki, hyvä ja huono esivalta
s. 45-46 ”Jumalan sana osoittaa meille selvästi sekä sosiaalieettiset että yksilöeettiset peruslait. Jumalan sosiaalieettinen peruslaki kuuluu lyhyesti ja selvästi: Olkaa vanhurskaita! Jumalan yksilöeettinen peruslaki kuuluu lyhyesti ja selvästi: Rakastakaa! Tässä luvussa tarkastelemme sosiaalieettistä ja seuraavassa yksilöeettistä peruslakia. Kun nämä peruslait ovat meille selvinneet, voimme jälleen palata tarkastelemaan pasifismin ongelmaa hedelmällisellä tavalla Jumalan sanan valossa.

Esivallan toimintaa koskeva sosiaalieettinen peruslaki on ilmaistu tiivistetysti käskyssä: Olkaa vanhurskaita! ”Tehkää, mitä oikeus ja vanhurskaus vaativat!” (Jer.22:3).

Mitä sitten on se vanhurskaus, jota esivallan on harjoitettava?

Poliittinen esivalta, jolla on lainsäädäntövalta, ei saa käyttää tätä valtaansa väärin omaksi edukseen ja voitokseen tai ainoastaan niiden luokkien ja yhteiskuntaryhmien eduksi, jotka sitä voimakkaimmin tukevat. Lainsäädäntövallan käyttäminen väärin tällä tavoin on synti, jonka Jumala omana aikanaan ja omalla tavallaan rankaisee ja kostaa historian hallinnallaan (kapinoilla, sodilla, vallankumouksilla). Oikean esivallan tulee ponnistella äärimmilleen oikeuksien ja velvollisuuksien, etujen ja rasitusten jakamiseksi tasaisesti ja kohtuullisesti kaikissa yhteiskuntakerroksissa lainsäädännön avulla (ks. Neh. 5).


7. Jumalan yksilöeettinen peruslaki: rakkaus
s. 49-50 ”Kuten edellä mainittiin Jumalan yksilöeettiset lait ovat tiivistyneinä yhdellä ainoalla sanalla: Rakastakaa! ”Jeesus vastasi: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22:37-39)…

…”Rakkauden peruslain ja Jumalan kymmenen käskyn välillä vallitsee omalaatuinen suhde. Useimmilla kymmenestä käskystä on kielteinen muoto – ”älä” – ja ne mainitsevat näin nimeltä ne synnit, jotka Jumala kieltää ja joiden hän tahtoo katoavan sydämestämme ja elämästämme. Rakkauden peruslaki taas kahdessa käskyssään on muodoltaan myönteinen: mitä hyviä tekoja Jumala käskee ja minkä mukaan hän tahtoo meidän elävän sydämessämme ja elämässämme.

Tässä Jumalan laissa on lisäksi omalaatuista se, ettei sitä noudateta vain olemalla tekemättä sitä, minkä kymmenen käskyä kieltää, siis olemalla palvelematta vieraita Jumalia, kiroilematta, laiminlyömättä lepopäivää, halveksimatta vanhempia, murhaamatta, tekemättä huorin, varastamatta, valehtelematta ja puhumatta pahaa, lahjomatta ja pettämättä. Jumalan lakia noudatetaan vain elämällä Jumalan käskemän rakkauden mukaisesti mittapuuna tämä: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12) Kun rakkaus valtaa sydämemme, silloin teemme luonnostamme hyvää ja vältämme pahaa. Rakkaus on oman olemuksensa mukaisesti kekseliäs hyvän tekemisessä ja pyrkii aina karttamaan sitä, mikä on epähienoa, sopimatonta, katkeraa, vihantäyteistä, pahaa ja syntistä (ks. Matt. 5:44-47; Room. 13:8-10; 1. Kor. 7:3).


8. Yhteisön moraalin ja yksilön moraalin keskinäinen suhde

s.52-54 ...”Rakastava ihminen voi olla kostamatta, tekemättä pahalle ihmiselle vastarintaa tai kääntää vasemmankin poskensa lyötäväksi. Hän voi luovuttaa viittansa sille, joka vääryydellä ottaa hänen paitansa, tai tehdä hyvää kaksinkertaisesti niin paljon kuin häntä pakotetaan ja niin edelleen (ks. Matt. 5:38-42). Mutta esivalta ei voi tehdä mitään tästä tekemättä samalla syntiä! Jos esivalta jättäisi kostamatta eli rankaisematta pahan, niin yhteiskunta rämettyisi synnin voimasta muutamassa päivässä. Ellei esivalta asettuisi vastarintaan eikä määräisi sääntöjä hienojen ja karkeitten rikollisten pahoja tekoja vastaan, kaikki oikeus ja järjestys, turvallisuus ja rauha häviäisivät maan päältä. Tai jos esivalta joko itse ”kääntäisi toisenkin poskensa, kun sitä lyödään toiselle” tai velvoittaisi kaikkia kansalaisia tekemään näin, se pettäisi täydellisesti Jumalalta saamansa tehtävän, ja yhteiskunta hajoaisi sekasortoon.”

…”Vuorisaarna on Jeesuksen lain (käskyn) ja evankeliumin (lupauksen) sana yksilön sydämelle mutta ei mikään lakikokoelma minkään esivallan asenteille ja käyttäytymiselle. Se ei ole esivallan peruslaki. Jumalan esivallalle tarkoittamat lait on Raamatussa ilmaistu selvästi ja ilman väärinymmärtämisen mahdollisuutta, mutta ei vuorisaarnassa.”



9. Poliittinen esivalta ja sota

s. 60-63 …”Sodan inhimillinen syy on aina ihmisen oma pahuus. Sota on usein inhimillistä laskelmointia: olemmeko riittävän vahvoja voittaaksemme muut? Sodan ja rauhan välillä häilyminen säännönmukaisesti ihmisen ikuista horjuntaa kahden asian välillä: määrääkö valta oikeuden, ja puhe oikeudesta on yleensä vain harhautusta, pelkkien valtavoimien naamioimista ja peittämistä.

Tämä on sodan inhimillinen puoli. Kuitenkin myös Jumala on mukana kaikissa sodissa. Hän antaa rangaistuksensa ja tuomiona inhimillisen pahuuden kypsyä sodaksi, ja tuomitsee ihmisten pahuuden toisten ihmisten pahuudella. Sodalla hän nöyryyttää epävanhurskaita esivaltoja tai saattaa ne tuhoon, puhdistaa hyvät esivallat, antaa uusien esivallan muotojen ja siinä olevien henkilöiden nousta esiin, toisinaan kansan onneksi, toisinaan niiden tuomioksi. Jumala kostaa ihmisten pahuuden lapsille kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, mutta antaa myös siunauksensa tuhansille (ks. 2.Moos. 20:5-6)”

…”Kansan laillisella poliittisella esivallalla on Jumalan – ja voimme myös sanoa: kansan – antama oikeus, velvollisuus ja valta ottaa koko asia käsiinsä ja myös vastata täysin siitä mitä seuraa. Tämän esivallan täytyy ratkaista, onko ostettava rauha, jos se on ostettavissa, vai onko sota aivan väistämätön. Tämä oikeus ratkaista, antaudutaanko vai puolustaudutaanko, on poliittisella esivallalla riippumatta siitä, onko maan kansalaisilla mielestään hyvä ja viisas vai huono ja epäviisas esivalta ja hallitus.”…

s. 63 …”Jos meidän yleisesti on toteltava esivaltaa, koska Jumala niin tahtoo, niin näin on myös sodassa.”…



10. Yksilö ja sota – voiko kristitty olla sotilas?

s. 65-66 ”Jos kansalaisen yleisenä, vaikkakaan ei ehdottomana, velvollisuutena on totella esivaltaa, niin Jumala on antanut yksilölle velvollisuuden sodassa asettua esivallan johdettavaksi ja ympäröidä se Jumalan käskyn mukaisesti rukouksella ja esirukouksella, että se saisi viisautta ja voimaa, neuvon ja hengen johtaa kansaa sen parhaaksi, onpa sitten kuljettava sodan kautta tai löydettävä keinoja ja tapoja päästä rauhaan mitä pikimmin.

Tämä kansalaisvelvollisuus kuuluu jokaiselle uskovalle kristitylle. Raamattu ei missään vapauta Jumalan lapsia yleisistä kansalaisvelvollisuuksista. Päinvastoin. Jos luemme Roomalaiskirjeen 13. lukua, niin Jumalan sana painottaa kristityille heidän kansalaisvelvollisuuttaan vielä paljon painokkaammin kuin ei-kristityille. Jumalan sana nimittäin sanoo, että kansalaisvelvollisuuksien täyttäminen on itsessään yksi Jumalan palvelemisen tavoista. Vaikka me uskovina ensimmäiseksi ja viimeiseksi olemme Jumalan valtakunnan kansalaisia ja kuulumme siihen Jumalan hengelliseen kansaan, joka koostuu kaikista heimoista, sukukunnista, kielistä ja kansoista (ks. Fil. 3:20; Ilm. 5:9-10), niin tämä hengellinen kansalaisuus ei kumoa maallista kansalaisuuttamme, yhtä vähän kuin se oikeuttaa meidät vetäytymään mistään maallisen kansalaisuuden velvollisuuksista. Siihen kansaan ja yhteiskuntaan, johon Jumalan tahdosta kuulumme, me kuulumme luonnollisen syntymämme perusteella.

.

Jumalan sanan mukaan ei ole mitään vastahakoisuutta eikä ristiriitaa olla niin taivaan hengellinen kansalainen kuin historiallisen kansan ja yhteiskunnan maallinen kansalainen. Jeesuskin oli näitä kumpaakin. Ristiriita tai vastakkaisuus näiden kahden kansalaisuuden välillä syntyy vain, jos maallinen valtio vaatii meiltä jotakin, joka on vastoin Jumalan sanaa. Silloin meidän on toteltava Jumalaa ja hänen sanaansa ja pelottomasti vastustettava maallista valtiota. Siksi kristitylle kysymys asepalveluksesta on seuraava: Onko asepalvelun suorittaminen vastoin Jumalan sanaa?

Olen edellä osoittanut, ettei asepalveluksen suorittaminen millään tavalla ole ristiriidassa Jumalan sanan, sen paremmin Vanhan kuin Uudenkaan testamentin kanssa.”

”Jälleen kerran epäilyksissä on kysymys viidennestä käskystä: ”Älä tapa!” Mitä muuta sotilas sitten tekee kuin tappaa ihmisiä, jotkut pasifistit kysyvät.”

…”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. ” (Joh. 15:13). Meidän on huomattava, ettei Jeesus tällä sanalla puhu omasta rakkaudestaan meitä kohtaan, kun hän antoi henkensä meidän edestämme sovittaakseen meidät Jumalan kanssa. Näemme Johanneksen evankeliumin 15. luvun asiayhteydestä, että hän puhuu opetuslapsistaan, uskoviensa rakkaudesta. Hän siis sanoo, että valmius asettaa elämänsä alttiiksi ystävien, kristiveljien ja –sisarten, rakkaiden, kansan ja maan puolesta on rakkautta. Tiedän, että tällainen puhe miellyttää pasifisteja kovin vähän. Kristitylle kysymys ei kuitenkaan ole siitä, mikä miellyttää ja sopii pasifistiseen ajattelutapaan ja kiihotukseen, vaan siitä mitä Jeesus ja Jumalan sana sanovat. Kun Jeesus sanoo rakkauden teoksi sitä, että ihminen on valmis asettamaan elämänsä alttiiksi, meidän ei tarvitse hävetä tehdä niin.” …


11. Pelkuruus ja urhollisuus

s. 73”Mitä on pelkuruus? Se on vaaran tai hädän hetkellä ahdistukselleen ja pelolleen periksi antamista ja sitä, että antaa tekojensa määräytyä oman itsen pelastamiseksi välittämättä siitä, miten käy toisten tai totuuden ja oikeuden.”…

”Pelkuruus on inhimillistä – pelkuruus on ihminen surkeudessaan ja halveksittavuudessaan.”

”Siihen aikaan, kun olin pasifisti kysyin usein itseltäni salaa: Eivätkö kaikki nuo kauniit ja hyvältä kuulostavat pasifistit ja ”kristilliset” fraasit ole vain sinun pelkuruutesi inhottava peite?”…

”Entä mitä sitten on urheus? Se on sitä, että ihminen on tuntemastaan ahdistuksesta huolimatta uskollinen velvollisuudelleen ja noudattaa sitä välittämättä seurauksista ja kustannuksista. Urhoollinen ihminen ei koskaan etukäteen kysy, tuoko velvollisuuden suorittaminen mukanaan kunniaa vai häpeää, menestystä vai menetyksiä, haavoja ja tappioita vai voittoja. Urheus on kallisarvoinen hyve, koska se voidaan saada vain voittamalla ahdistus. Ihminen ei koskaan tule urhoolliseksi kerta kaikkiaan. Urhoollisuus on jatkuvasti voitettava taistelulla omassa mielessämme.”…



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Todistus

Kymmenen käskyä: Jumalan puhetta: Näin sinua rakastan

Vaikuttaako Jumala tekemisiimme?