Kärsivällisyys koetuksella- mulla on kiire

Viime päivinä olen oppinut kärsivällisyydestä. On ollut kaksi tai kolme asiakasta ennen minua ja olen ollut hetken ärsyyntynyt jonottamisesta. Kaikki heti nyt -kulttuuri on inhottavaa. Kuitenkaan en ole ollut niin tuskastunut kuin joskus, että olisin poistunut jonosta kokeilemaan toista kassaa. Ärtymykseni taso on hieman laskenut siinä, kun olen jäänyt jonottamaan. Hiljaa hyvä muutos tulee.

Olen opiskellut sosionomi kirkonnuorisotyönohjaajaksi nyt 3,5 vuotta. Kohta onneksi valmistun. Olen helpottunut siitä. Tosin työkuvioni ovat vielä epäselvät, mutta eiköhän se ratkea omalla painollaan. Jumala ja läheiset voivat työntää minua oikeaan suuntaan. En valmistunutkaan viime vuoden lopulla, kuten kovasti odotin. Opinnot jatkuivat vielä seuraavalle keväälle. Nyt odottelen viimeisiä opintopisteitäni kärsimättömänä.

On jännittävää, kun ei tiedä tulevasta. Olen hakemassa apurahaa kirjoittamiseen. Hakemuksen jätettyäni saan jännittää vastausta. Odotus käy pitkäksi, mutta minähän odotan, kun en muuta mahda.

Kärsimättömyyteen minua on auttanut hetkessä eläminen. Yritän nauttia hetkestä, enkä aina olla katse seuraavassa tekemisessä. Haluan kovasti suorittaa ja saada asioita tehdyiksi. Välillä tuntuu, että minulta menee hyviä kokemuksia ohi, kun vain suoritan ja yritän tehdä mahdollisimman nopeasti nykyhetken asiat ja päästä kiireesti seuraavaan. Viimeksi eilen pohdin, että mitä jos kirjoitan tämän blogitekstin jo nyt, vaikka kello oli jo lähes 02.00. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan odotin tähän päivään. Olen nyt ylpeä itsestäni, kun tein niin.

Metroakin täytyy odottaa.